Herätys klo 4:00. Lähdemme ennen auringonnousua Sossusvleinhin. Ajamme laaksoon, jota ympäröivät punaiset vuoret. Paitsi että ne eivät ole vuoria vaan taivasta hipovia dyynejä. Pysähdymme dyynille numero 45. Se on 45. dyyni Swakopmundista laskien ja sattumalta myös 45 kilometria luonnonpuiston portilta. Se on myös maailman toiseksi korkein dyyni. Maailman korkein dyyni on dyyni numero 7, mutta sinne ei pääse autolla.
Lähdemme kiipeämään dyynin harjaa ylös auringon noustessa. Jään muista jälkeen ja juoksen itseni läkähdyksiin upottavassa hiekkarinteessä. Pehmeässä hiekassa eteneminen on puurtamista. Vihdoi pääsemme rinteen huipulle. Tajuan, että kyseessä on vasta hiekkavuoren ensimmäinen nyppylä. Huippu siintää jossain paljon kauempana. Jäämme huipulle ihailemaan auringon nousua. Aurinko sytyttää harmahtavat dyynit tuleen. Ne alkavat hehkua tiilenpunaisena. Taaperran eteenpäin hiekassa muita kauemmaksi ja istun huipulle kohtaan, jossa harjanne jakautuu kahtia. Nautin hiljaisuudesta. Hiekka imee taakse jääneiden äänet. Kuvaan kaikessa rauhassa hiekkaa ja taivaanrantaan jatkuvia dyynijonoja. Hiekassa on paljon jälkiä ja välillä hiekalla kipittää pikku ötököitä. Huomaan kaukana alhaalla yksinäisen oryxin, se näyttää ihan pikkuiselta ja häviää kaukaisuuteen tasangolle. Kipitän alas ja takaisin rekalle. Tarjolla on aamiaista, ihan peräti munakastakin.
Aamupalan jälkeen jatkamme syvemmälle laaksoon. Loppumatkan kuljemme jeepillä ja sitten vielä jalan. Kapuamme toisen dyynin päälle. Alla avautuu valkoinen kenttä, josta sojottaa mustia kauan sitten kuolleita puita: Deadvlei. Pari turistia lähtee juosten alas jyrkkää rinnettä hiekka pöllyten. Näyttää hauskalta! Säntään perään. Rinne on hyvin jyrkkä, mutta upottava hiekka hidastaa sopivasti menoa. Koko porukka seuraa perästä.
Tämä on se paikka jonka takia olen Namibiassa. Olen nähnyt tämän muun muassa elokuvassa The Cell. Kävelen kovaa valkoista tasankoa. Ympärillä kaartuu seinämänä punainen hiekka. Kävelen tasangon toiseen päähän. Kun käännyn ympäri häilyy tasangolla kangastus. Mustat, kauan sitten kuolleet puut näyttävät kasvavan järven rannalla. Palaan takaisin kuolleeseen metsään. En näe ketään meidän ryhmästä. Palaan takaisin lähtöpisteeseen ja liftaan jeeppiin, joka vie minut rekalle. Ohitse juoksee muutama oryx ja nappaan pari kuvaa niistä.
Huomaa kuvassa turistit hiekkadyynin huipulla:
Olenko myöhässä? Olenko viimeinen ja muut ovat joutuneet odottamaan minua? Ei, olenkin ensimmäinen. Odotan rekassa ja käyn läpi kuvia. Minulla on muistikortit loppu, harmillista! Muut ovat kiivenneet jollekin suurelle dyynille ja palaavat vasta noin tunnin myöhemmin.
Olen vähällä saada palovamman rekassa. Istun kaikessa rauhassa penkilläni kun reittä alkaa polttaa. Minulla on litran vesipullo sylissä. Se toimii kuin linssi ja keskittää voimakkaan auringon valon polttavaksi pisteeksi reiteeni. Kaikkea sitä sattuu...
Iltapäivä kuluu tietokoneella ja uima-altaan reunalla. Täällä nousee aina neljän aikoihin tuuli, tänään tuulee lujempaa kuin eilen. Tuuli puhaltaa kaikki paikat täyteen punaista hiekkaa. Kameranikin on aivan hiekassa.
Lähdemme katsomaan lähellä olevaa pientä kanjonia. Se ei ole pahan kummoinen.
Syömme kerrankin illallisen ajoissa, vielä kun on valoisaa. Mukavaa ihailla auringonlaskua savannin yllä syödessä. Oikein kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti