Herään aamulla aamupalalle muiden mukana, mutta kun on aika kivuta turistijeeppin ilmoitan, etten meinaa lähteä mukaan. Mia ja noin kuusikymppinen afrikaanikuski saavat kuitenkin taivuteltua minut mukaan sillä, että pääsen kuskin viereen eteen istumaan enkä joudu karjaosastoon koohottavien aussien seuraan. Istun siis kuskinviereen ja lähdemme luonnonsuojelualueelle. Kuski on jäänyt leskeksi 2 vuotta sitten ja on nyt kuulemma “player”. Hän on ollut edellisen yön juhlimassa kello kolmeen asti. No, parempi kai tässäkin tapauksessa myöhään kuin ei milloinkaan.
Kuski kertoilee myös Botswanasta ja linnuista. Moni kohdalle osuvista linnuista onkin minulle jo teeveestä tuttu. Esim leveällä nokallaan pohjamutaa siivilöivä kapustahaikara ja suurijalkainen jeesuslintu, joka näyttää kulkevan veden pintaa pitkin tassutellessaan lumpeenlehdillä. Näemme myös antilooppeja ja kotkan. Botswana on kuulemma liian autio paikka eurooppalaisille. Kuskin mielestä en kestäisi täällä pitkäänkään. “Naiset eivät halua asua puskassa.” Itse hän kuulemma tarvitsee tilaa ympärilleen.
Maisema on vihreää, mutta huomaan, että ruohoa on hyvin ohut kerros ja sen alla on vain hiekkaa. Ajamme käytännössä suuren hiekkadyynin harjanteella. Lokakuussa lämmintä on kuulemma yli 50 astetta ja vettä sataa vain pari kuukautta vuodessa. Tuolloin eläimet kokoontuvat veden lähelle mutta nyt ne ovat levinneet ympäröivälle savannille. Kuski kertoo, että viime aikoina eroosio on pahentunut. Puiden juuret eivät kykene pitämään maata paikoillaan, vaan se valuu sateiden mukana jokeen. Hiekkaharjanteen huipulta katselemme alas suitoalueen yli Namibiaan.”kiinalaiset olisivat jo muuttaneet tuon alueen riisipelloiksi” sanon. “Tosiaankin” kuski vastaa “ja siksi emme halua kiinalaisia tänne”
Kuski kertoo myös, että Botswanalaisista jo 80% on HIV positiivisia. Kuulemma kaikki turistien kanssa työskenetelevät heidän firmassaan joutuvat testauttamaan itsensä HIVin varalta joka vuosi. Kysyn myös näkemistäni massiivisista piikkilanka/sähköaidoista. Ne kuulemma pitävät sekä neli- että kaksijalkaiset varkaat loitolla...
Emme juuri näe muita eläimiä kuin impaloita. Olemme jo matkalla pois ja lähellä puiston porttia ja olen syventynyt keskusteluun kuskin kanssa, kun takapekki alkaa kiljua: ”Stop stop stop!!!” Ihan tien vieressä on leopardi. Se vilkaisee meitä epäluuloisesti, ja kun auto pysähtyy kohdalle se juoksee auton nokan edestä metsään. Saan hädissäni kaivettua kameran esiin ja napattua pari kuvaa – mutta voi kurjuus, olen laittanut maisemaa varten manuaaliastukset jotka ovat täysin väärät! Kuvat ovat ihan epätarkkoja. Laiha lohtu mutta muut ryhmän jäsenet ovat saaneet muutaman hyvän otoksen. Se hyvä puoli on kahdenkymmenen hengen ryhmässä...
 |
| From Overlanding-reissu Afrikkaan |
Ajamme leiriin. Kiireellä pakkaamme teltat ja muut tavarat rekkaan ja lähdemme liikkeelle. Näin iso ja meluisa ryhmä käy minun hermoilleni. Aussit & co aloittavat ryyppäämisen ja möykkäämisen rekassa. Loppu porukka ei sano mitään, mutta myöhemmin keskustellessa tulee ilmi, että suurin osa vähän vanhemmasta porukasta on kyllästynyt ryyppyremmin mellastukseen. Olen myös hiukan pettynyt siihen, että reissu on niin turistiretki ja että aikataulu on niin tiukka. Olen aivan kireänä. Harkitsen jo sitäkin vaihtoehtoa, että hyppään Namibian puolella pois koko rekasta ja jatkan omillani... Siitäkin huolimatta, että sen enempää majoituksessa, järjestelyissä kuin ruuassakaan ei ole valittamista.
Maisema on tappavan tasaista pusikkoa. Ei kyliä, ihmisiä eläimiä – ei mitään. Afrikasta ei tila heti lopu. Illalla majoitumme keskelle ei mitään, pusikkoon. Viihtyisä leirintäalue, jonka keskellä kasvaa valtavia baobab-puita. Uima-allas, ihanaa päästä kuumasta rekasta pulahtamaan viileään veteen. Illalla syömme paikan ravintolassa hampurilaista. Oma soijahampurilaiseni on erinomainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti