25.12. Sunnuntai

No, olishan sitä taas voinut pidempäänkin nukkua... Herään kahdeksalta. Joku pikku tonttu on tuonut laukun päälle karamelli tangon, sellaisen punavalkoisen joulujutun. Aamiaisen jälkeen pesen housut nyrkkipyykkinä. Se ottaakin hyvän aikaa, puhdasta ei meinaa tulla millään. Saan huuhdella moneen kertaan ennen kuin tulos on siedettävä. Vietän pari tuntia nettikahvilassa blogia päivittämässä. Aamulla on taas sumua, mutta puolenpäivän aikaan alkaa paistaa. Se on hyvä juttu, sillä nyt on päivän toimintaohjelmanumeroiden vuoro. Swakopmundissa ei voi uida meressä, mutta kaikenlaista tekemistä löytyy: maastoratsastusta, delfiiniajelua, kylävierailua, paraglidingia. Suosituimmat puuhat ovat quad biking ja lautailu dyyneillä sekä laskuvarjohyppy. Kaikki vaihtoehdot vaikuttivat kivoilta, mutta en halunnut taas buukata koko päivää täyteen. Päätin räjäyttää matkabudjetin ja buukkasin itseni laskuvarjohyppyyn. Se on täällä halvinta maailmassa (n 200 euroa), ja halusin nähdä autiomaan ja meren ilmasta.

Siispä hyppäämme pakuun ja ajamme ulos kaupungista keskelle. Kaikki ovat hiukan jännittyneitä. Kanadalainen halonhakkaaja Kevin uikuttaa "I don't wanna do this, I don't wanna jump!"

Laitamme hyppypuvut päälle ja kiipeämme pikkuiseen koneeseen. Minä ja Laura hyppäämme yhdessä. Lisäksi kamera mies ja yksi pietarilainen joka on tullut Namibiaan pelkästään hyppäämään. Kone on niin pikkuinen että istumme sylikkäin. Muut hyppäävät ensin, minä ja selkääni sidotty tyyppi viimeisenä. Epäilen ensin, että en ole kunnolla kiinni, mutta sitten kaveri kiristää hihnat eikä minun tarvitse enää murehtiä sitäkään. Tyyppi hyppää kolme kertaa päivässä, joka päivä, joten oletettavasti hän osaa hommansa.

Ilmasta näen etelässä horisonttiin jatkuvan dyynimeren. Suoraan alhaalla ovat suuret suolanpoistoaltaat. Swakopmund on joukko täsmällisiä laatikoita ruutukaavassa erämaan keskellä. Siitä erillään on toinen pienempi kaupunki, pienempiä laatikoita. Se on mustien asuntoalue.

Kun muut pudonneet ulos ovesta on meidän vuoro. Laitan jalat ulos ovesta, jossain hyvin kaukana alhaalla aukeaa aavikko. Alitajunta ilmoittaa, että lentokoneen ovesta ei kuulu hypätä. Käsken sen olla hiljaa. Ja tässä tilateessa pitäisi vielä hymyillä kameralle! Hyppy tuntuu aika kamalalta, vatsanpohjasta kourii kymmenen kertaa pahemmin kuin vuoristoradassa, mutta en laita silmiä kiinni vaikka mieli tekisi.

Putoaminen ei kestä kauan mutta tuntuu sitäkin villimältä. Kun varjo aukeaa meno muuttuu leijailuksi. Se on puhtaasti kivaa, näkymät ovat huikeat. Saan itse ohjata varjoa, se on ehkä hiukan liian jännää. Kuten myös se kun kaveri takanani päättää löysätä hihnoja, jotta minulla olisi mukavampi olla. Hihnojen löysäämine jossain puolen kilometrin korkeudessa ei tunnu hyvältä ajatukselta sekään. Alas tullessa kiepumme siinä määrin, että saan keskittyä katsomaan horisonttia ettei tule huono olo. Tyyppi on niin taitava hyppääjä ettei laskeutuminen tunnu yhtään miltään.

Hyppääminen oli kokonaisuudessaan kiva kokemus, ei loppujen lopuksi kovin pelottavaa. Vaikeinta oli luottaa tyyppiin, jota ei edes tunne. Kontrollifriikkinä mielummin kiinnittäisi kaikki hihnat itse... Toisaalta yksin hyppääminen olisi varmaan hiukan liian jännää sekin. Voisin hypätä uudestaankin, jos siitä ei tarvitsisi maksaa mitään.

From Overlanding-reissu Afrikkaan

From Overlanding-reissu Afrikkaan

From Overlanding-reissu Afrikkaan

From Overlanding-reissu Afrikkaan

Takaisin kaupunkiin ajaessamme kuski kertoo, että koko kaupunki on käytännössä saksalaisomistuksessa. "Tiedätte varmaan italialaisen ja venäläisen mafian? No, meillä on täällä ikäänkuin saksalainen mafia" hän sanoo.

Perillä lodgessa muut ovat jo valmistamassa jouluillallista. Paukkukarkkeja lojuu ympäriinsä. Olen tällä matkalla saanut lähikosketuksen kanadalaiseen ja saksalaiseen kultuuriin. Alkuperäinen afrikkalainen kulttuuri onkin sitten jäänyt vieraaksi. Illallisen jälkeen jaamme viellä lahjat. Saan suuren laatikollisen suklaata ja saippuakuplapurkin. Secret Santa on ilmeisesti huomannut että olen perso makealle.