Aamulla vielä herkullista aamiaista paikassa nimeltä Lola's, sekä tuhlaan viimeiset randit matkamuistotorilla. Joudun vielä helvettiin kaikkien näiden matkamuistojeni kanssa... Edellisillekään ei ole tilaa kotona, saatika nyt rinkassani. Ja miten ihmeessä saan nämä kotilon kuoret ja strutsin munan ehjänä kotiin?! Jätän makuupussin ja osan vaatteista hostelliin, jotta saan laukun kiinni.
Aikaisemmillakin reissuilla on lopussa ollut sellainen fiilis, että voisin jäädä matkanpäälle vielä pidemmäksikin aikaa. Mutta ikinä ei ole kotiin lähtö ahdistanut yhtä pahasti kuin nyt. Viimeiset päivät Kapkaupungissa ovat olleet upeita ja olen jo alkanut kiintyä matkaseuraan, vaikka välillä hermot ovat olleet todella kireällä. Yhteinen kärsimys kuitenkin yhdistää? Paluu pimeään, sateiseen ja ahdistavaan Suomeen ei kiinnosta tippakaan. Mielummin jäisin tänne ikuiseen kesään asustelemaan telttaan keskelle savannia.
Kotiin päästyäni on sisko onneksi tullut vastaan kentälle. Se nostaa mielialaani huomattavasti. Perhe ja ystävät ovat kuitenkin hyvä syy palata kotiin, vaikka elämä räntäsateessa ja pimeydessä ei muuten niin hilpeää olekaan. Siitä huolimatta heti kotiin päästyäni avaan tietokoneen ja alan tutkailla, mitä maksaisi matkustaa trans-siperian rataa Mongolian kautta Pekingiin... Gadveturesilta löytyisi näköjään sillekin reitille ryhmämatkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti